Kotona on hiljaista, mutta kotoisaa, sotkusta ja pölyistäkin. Kello tikittää. Tee höyryrää mukissa. Ulkona sataa ropisten. Olen väsynyt, väsynyt kipuun.. Mutta olen toiveikas, parempaan suuntaan ollaan menossa.
Nyt eleillään TOSI hissukseen kotona, 1kk sairasloma - avoleikkauspotilas. Lääkkeitä syödään ja ollaan vaan. En vaan osaa yhtään. Haluis sitä ja haluis tätä, siis touhuta - haravoida, imuroida, siivota ja järjestellä, askarrella ja...
Mutta olen silti onnekas, TOSI onnekas!
Sairaalassa näpyteltyä maanantaina:
Tasan viikko sitten alkoi helvetti-viikko, täys kipua, tuskaa ja odotusta. Huomenna pitäisi päästä kotiin. Elo täällä sairaalassa 5 ämmän kanssa samassa huoneessa on ollut melkoista, hiljaisuudessa maattu mutta jotenkin tosi lähellä kukin vuorotellen jaettu tuskamme. Olin viime viikon ma-ti:n sairaalassa sitten pääsin välillä kotiin. Mutta sitten tie vei taas keskiviikkona ensiavun kautta ja torstaina eteenpäin ambulanssikyydillä isompaan sairaalaan. Ohh, se kipu! Kipu on rumaa ja pelottavaa. Kipu vie voimat ja on niin tuskaisaa. Ja tää oli VAIN sappi! Nyt mahassa törröttää tikit ja ei paljoakaan vielä zumbailla. Pienikin liike siis tuskaisaa, kun kipupumppu otettu pois. Kokonainen sappi lähti tulehtuneena avoleikkauksella paikallisen Dr. Housen leikkaamana.
Meno leikkaukseen oli kuin elokuvissa. Mies oli juuri käymässä ja saatti leikkaussalin ovelle. Sovittiin että jos jotain mulle sattuisi lupasi pitää reggae bileet miun pyynnöstä. Hymyili ja sanoi rakastavansa (jännittyneenä). Ovet kolahtivat kiinni ja kärrit siirtyivät leikkaussalikäytävälle. Kaikista ovista vilkkui kirkas valo ja radio pauhasi. Hoitaja avasti ovet mun leikkaussaliin. Minut siirrettiin varovasti hyvin kapealle sängylle ja ne superkirkkaat leikkausvalot sytytettiin. Joitain valmisteluja ja kysymyksiä ja sitten naamari naamalle. Taustalla soi Juice ja iskelmäradio ja ”valot sammui”. Noin kolmen tunnin kuluttua heräsin.. Yks kipu oli poissa, mutta toinen tilalla.
KIPU.. Uhh! Sitä on niin monenmoista, rumaa ja siedettävää ja sit sitä toisenlaista. Edellinen viikko oli kamaluus. Jopa synnytyskivut, mitkä ei ollut lainkaan helpoimmasta päästä oli siedettävämmät. Ja ei uskois mun tätä sanoneen. Monenmoista tohtoria ja hoitajaa on tavattu. Pääpiirteittäin ihan ok, muutama aivan ihanan sympaattinenkin, MUTTA sitten on ne muutamat, joiden ei pitäisi olla ammatissaan. Kirurgisella osastolla, jossa ihmisillä oikeasti kovat kivut eikä kukaan sielä turhaan valittele tai ole ns. hankala. Huutoa sai, jos pyysi lisää helpotusta kipuun tai apua wc:ssa käyntiin. Tavaroita heitteli keskellä yötä jotta varmasti kaikki potilaat huomaisi että täti on NIIN kiireinen. Sitä varmasti olikin, mutta niin myös ne kanssasisaret muina öinä. Mun ois pitänyt valittaa. OLISI!! Olisi pitänyt puuttua, mutta ei ollut voimaa, ei sit yhtään.
Tunnelmallista viikonloppua! Täällä ollaan, kerätään voimia ja siis tosi hissukseen. Olo on heikko...
