Tuijotukseen tottunut
Kuusankoskelainen Anni on se erilainen mamu.
Kirjoittanut KATARIINA HAKANIEMI
Tämä tarina alkaa yli 20 vuoden takaa.
On vuosi 1991 ja 12-vuotias virolaistyttö on juuri
muuttanut Suomeen ja Valkealaan. Lahden toisella puolella eletään
mullistavaa itsenäistymisen aikaa. Suomen ja Viron elintasoissa on
silmiinpistävä ero.
Ensimmäiset puoli vuotta Suomessa ovat Annikille juhlaa. Hän ihastelee
kauppojen notkuvia hyllyjä ja leluosaston barbinukkeja.
Tyttö ajattelee tulleensa unelmiensa maahan.
Murrosikää hätyyttelevälle Annikille muutto keskelle yltäkylläisyyttä on
kuitenkin kuherruskuukauden päätyttyä ankara pettymys. Hänen sosiaalinen
statuksensa muuttuu: luokan reipas ja räväkkä keskipiste kutistuu harmaaksi
hiirulaiseksi.
Sitä paitsi häntä kiusataan koulussa.
Hän alkaa inhota uutta kotimaataan.
Nyt Anni, 34, asuu Kuusankoskella idyllisessä puutalossa. Hän
on naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka ensimmäistä kertaa elämässään on
asettunut aloilleen.
Hän pyörittelee silmiään sille, että hänestä on tullut ”tällainen
tavis”.
— Olen aina ollut jotenkin irrallinen.
Yläasteen jälkeen hän on reissannut maailmaa ristiin rastiin ja tehnyt
pitkään töitä muun muassa pakolaiskeskuksissa ja lastensuojelussa.
Omasta maahanmuuttajataustastaan hän tekee pilaa. Hän kutsuu itseään
mamuksi tietoisena siitä, miten kaukana hän on tiukassa istuvista
maahanmuuttajastereotypioista.
Anni näyttää ja kuulostaa supisuomalaiselta.
Hän tietää kyllä, miltä tuntuu erottua katukuvasta.
Afrikkalaisen Malawin maaseudulla, jossa Anni oli työharjoittelussa
opiskeluaikanaan, valkoinen nainen pisti silmään kuin palava lyhty
syyspimeässä.
— Tuijotukseen tottui. Eriarvoisuuteen ei tottunut.
Eriarvoisuus näkyi kahdella tavalla. Valkoihoisilta yritettiin esimerkiksi
aina ottaa enemmän maksua bussissa kuin paikallisilta. Pahimmillaan heidät
heitettiin autosta yön syliin, elleivät he suostuneet maksamaa ylihintaa
matkasta.
Toisaalta lääkärissä valkoihoinen malariapotilas pääsi aina mustien ohi.
Kelataan tarinaa hieman taaksepäin. Niihin yläasteaikoihin.
Hän ei tiedä vieläkään, miksi häntä kiusattiin. Ehkä siksi, että
hän puhui suomea virolaisittain murtaen. Ehkä kaikki tuntui vaikealta vain
siksi, että piti siirtyä yläasteelle ja kasvaa aikuiseksi.
Koulu ei kiinnostanut. Kavereita maahanmuuttajatytöllä oli vähän.
Peruskoulun jälkeen hän opiskeli puutarhuriksi, kun ei lukioonkaan päässyt.
Sitten silmiin osui ilmoitus tanskalaisesta yksityisestä oppilaitoksesta, The
Necessary Teacher Training Collegesta. Nelivuotiseen opettajakoulutukseen
kuuluisi paljon työharjoittelua ulkomailla.
Sinne siis.
Vuodet Tanskassa mullistivat Annin elämän.
Jo ensimmäisenä vuonna opintoihin kuului tutustumismatka Aasiaan. Reissulla
tutuiksi tulivat niin Intia, Thaimaa, Laos, Kiina kuin Vietnam.
— Se ei kuitenkaan ollut reppumatkailua, vaan aasialaiseen kulttuuriin ja
paikalliseen elämään syvälle sukeltamista.
Hänen mielestä vieraita kulttuureja on turha opiskella kirjoista
tai edes vierailemalla eri maiden museoissa.
— Yhtä hyvin voi katsoa jonkun Lonely Planet -ohjelman televisiosta.
Tanskassa hän tapasi tulevan aviomiehensä Ulfin. Rakkaus lievitti
koti-ikävää, jota hän oli yllätyksekseen alkanut tuntea Tanskassa.
— Olin mamu, joka Suomessa asuessaan oli kaivannut Viroon. Nyt, kun olin
maailmalla, kaipasin Suomeen, jota olin inhonnut!
Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, perhe päätti asettua
Suomeen. Erityisen hyvin täällä viihtyy Ulf.
— Hän tykkää hitto vie jopa lumitöiden tekemisestä!
Maa, johon Anni kuitenkin alati ikävöi, on Malawi.
Sinne hän päätyi miehensä kanssa viimeisenä opiskeluvuotenaan. Pariskunta
teki vapaaehtoistyötä malawilaisen orpojärjestön palveluksessa puolisen vuotta.
Sydän jäi Afrikan taivaan alle. Anni lähtisi nytkin saman tien
lentokentälle, jos joku antaisi hänelle lentoliput käteen.
Hän vaikuttui tavasta, jolla malawilaiset jakoivat pienimmätkin ilonaiheet
toistensa kanssa. Ilonaiheita riitti, vaikka elämä oli monin verroin vaikeampaa
kuin Suomessa.
Turha narina alkoi tuntua hänestä typerältä. Myös suhde niinkin arkiseen
asiaan kuin ruokaan muuttui.
— Malawissa ruoka syötiin tyytyväisenä ja sillä selvä. Samaan aikaan
Suomessa lasketaan kaloreita! Ja tehdään avokadopastaa, koska se on niin hiton
trendikästä.
Annille simppelillä kasvisruualla eläminen oli helpompaa kuin hänen
miehelleen, joka oli tottunut smörrebrödiin ja mäkkäriruokaan. Anni oli
varttunut Neuvosto-Virossa, jossa ei vielä 80-luvulla herkuteltu
hampurilaisilla.
— Kaupassa oli vain sokeria, suolaa ja jauhoja. Jauhelihaa ja banaaneja
piti jonottaa. Silti saattoi jäädä ilman, hän muistelee lapsuuttaan.
Anni on aina ihaillut luovuutta ja käsillä tekemistä. Tekemällä
oppiminen on ollut hänelle mieluisampaa kuin kirjaviisauden pänttääminen.
Silti hän kannustaa ihmisiä opiskelemaan, sillä ”ei koulutuksesta
tietenkään ole mitään haittaa”.
— On kuitenkin hyvä muistaa, että oppia voi myös muilla tavoilla. Tien ei
aina tarvitse olla suora, vaan se voi mennä myös näin, hän sanoo ja tekee
kädellään siksak-liikettä.
Anniki uskoo, että ihmisestä voi tulla jotain todella upeaa, vaikka hän
olisi kadun kasvatti.
— Olen tällainen idealisti. Ja vähän huuhaa, hän sanoo ja nauraa.
Hänen uusin aluevaltauksensa on korujen tekeminen. Annin mielestä napit ovat huomattavasti hienompia kuin arvokkaimmat timantit. Hänen
unelmissaan hänet tunnetaan joskus Kouvolassa ”niitä ihania nappikoruja”
tekevänä naisena.
Yrittäjyyskin kiinnostaa — kunhan ei tarvitsisi miettiä rahaa.
— Raha tekee kaikesta monimutkaista.
Pahinta, mitä Anni voisi kohdalleen kuvitella, olisi yksinäisyys.
Hän muistuttaa, että se on eri asia kuin yksin oleminen, ”mikä on välillä
ihanaa”.
Hänestä olisi hienoa, jos kynnys erilaiseen ystävätoimintaan tehtäisiin
vielä nykyistä matalammaksi.
Hänen sydäntä raastaa, kun hän näkee vanhuksen menevän yksin
kotiinsa. Näky on kohdannut hänet usein Suomessa, mutta ei koskaan Malawissa.
Hän ei tiedä, mistä ero johtuu, mutta sillä ei hänen mielestään ole mitään
tekemistä köyhyyden tai ihmisten hyvyyden kanssa.
Omaa vanhuuttaan hän visioi näin.
— Olisi ihana olla Marimekon lappumekkoon pukeutunut pullukka mummo, joka
leipoo pullaa ja liimailee nappeja. Sellainen mummo, jonka luokse kuka tahansa
voisi tulla koska tahansa.
Annin mieleen ovat:
Kirppikset
Sohvasurffailu
Puutarhailu
Blogit
Maailmanmusiikki
Yhteisöllisyys
Kotoilu
Kyläily
Piiiiitkät keskustelut
