14.5.14

Melkein vuosi sitten julkaistu artikkeli paikallisessa lehdessä

Tuijotukseen tottunut

Kuusankoskelainen Anni on se erilainen mamu.

Kirjoittanut KATARIINA HAKANIEMI


Tämä tarina alkaa yli 20 vuoden takaa.
On vuosi 1991 ja 12-vuotias virolaistyttö on juuri muuttanut  Suomeen ja Valkealaan. Lahden toisella puolella eletään mullistavaa itsenäistymisen aikaa. Suomen ja Viron elintasoissa on silmiinpistävä ero.
Ensimmäiset puoli vuotta Suomessa ovat Annikille juhlaa. Hän ihastelee kauppojen notkuvia hyllyjä ja leluosaston barbinukkeja.
Tyttö ajattelee tulleensa unelmiensa maahan.
Murrosikää hätyyttelevälle Annikille muutto keskelle yltäkylläisyyttä on kuitenkin kuherruskuukauden päätyttyä ankara pettymys. Hänen sosiaalinen statuksensa muuttuu: luokan reipas ja räväkkä keskipiste kutistuu harmaaksi hiirulaiseksi.
Sitä paitsi häntä kiusataan koulussa.
Hän alkaa inhota uutta kotimaataan.

Nyt Anni, 34, asuu Kuusankoskella idyllisessä puutalossa. Hän on naimisissa oleva kahden lapsen äiti, joka ensimmäistä kertaa elämässään on asettunut aloilleen.
Hän pyörittelee silmiään sille, että hänestä on tullut ”tällainen tavis”.
— Olen aina ollut jotenkin irrallinen.
Yläasteen jälkeen hän on reissannut maailmaa ristiin rastiin ja tehnyt pitkään töitä muun muassa pakolaiskeskuksissa ja lastensuojelussa.
Omasta maahanmuuttajataustastaan hän tekee pilaa. Hän kutsuu itseään mamuksi tietoisena siitä, miten kaukana hän on tiukassa istuvista maahanmuuttajastereotypioista.
Anni näyttää ja kuulostaa supisuomalaiselta.

Hän tietää kyllä, miltä tuntuu erottua katukuvasta.
Afrikkalaisen Malawin maaseudulla, jossa Anni oli työharjoittelussa opiskeluaikanaan, valkoinen nainen pisti silmään kuin palava lyhty syyspimeässä.
— Tuijotukseen tottui. Eriarvoisuuteen ei tottunut.
Eriarvoisuus näkyi kahdella tavalla. Valkoihoisilta yritettiin esimerkiksi aina ottaa enemmän maksua bussissa kuin paikallisilta. Pahimmillaan heidät heitettiin autosta yön syliin, elleivät he suostuneet maksamaa ylihintaa matkasta.
Toisaalta lääkärissä valkoihoinen malariapotilas pääsi aina mustien ohi.

Kelataan tarinaa hieman taaksepäin. Niihin yläasteaikoihin.
Hän ei tiedä vieläkään, miksi häntä kiusattiin. Ehkä siksi, että hän puhui suomea virolaisittain murtaen. Ehkä kaikki tuntui vaikealta vain siksi, että piti siirtyä yläasteelle ja kasvaa aikuiseksi.
Koulu ei kiinnostanut. Kavereita maahanmuuttajatytöllä oli vähän. 
Peruskoulun jälkeen hän opiskeli puutarhuriksi, kun ei lukioonkaan päässyt. Sitten silmiin osui ilmoitus tanskalaisesta yksityisestä oppilaitoksesta, The Necessary Teacher Training Collegesta. Nelivuotiseen opettajakoulutukseen kuuluisi paljon työharjoittelua ulkomailla.
Sinne siis.

Vuodet Tanskassa mullistivat Annin elämän.
Jo ensimmäisenä vuonna opintoihin kuului tutustumismatka Aasiaan. Reissulla tutuiksi tulivat niin Intia, Thaimaa, Laos, Kiina kuin Vietnam.
— Se ei kuitenkaan ollut reppumatkailua, vaan aasialaiseen kulttuuriin ja paikalliseen elämään syvälle sukeltamista.
Hänen mielestä vieraita kulttuureja on turha opiskella kirjoista tai edes vierailemalla eri maiden museoissa.
— Yhtä hyvin voi katsoa jonkun Lonely Planet -ohjelman televisiosta.
Tanskassa hän tapasi tulevan aviomiehensä Ulfin. Rakkaus lievitti koti-ikävää, jota hän oli yllätyksekseen alkanut tuntea Tanskassa.
— Olin mamu, joka Suomessa asuessaan oli kaivannut Viroon. Nyt, kun olin maailmalla, kaipasin Suomeen, jota olin inhonnut!
Kun esikoinen ilmoitti tulostaan,  perhe päätti asettua Suomeen. Erityisen hyvin täällä viihtyy Ulf.
— Hän tykkää hitto vie jopa lumitöiden tekemisestä!

Maa, johon Anni kuitenkin alati ikävöi, on Malawi.
Sinne hän päätyi miehensä kanssa viimeisenä opiskeluvuotenaan. Pariskunta teki vapaaehtoistyötä malawilaisen orpojärjestön palveluksessa puolisen vuotta.
Sydän jäi Afrikan taivaan alle. Anni lähtisi nytkin saman tien lentokentälle, jos joku antaisi hänelle lentoliput käteen.
Hän vaikuttui tavasta, jolla malawilaiset jakoivat pienimmätkin ilonaiheet toistensa kanssa. Ilonaiheita riitti, vaikka elämä oli monin verroin vaikeampaa kuin Suomessa.
Turha narina alkoi tuntua hänestä typerältä. Myös suhde niinkin arkiseen asiaan kuin ruokaan muuttui.
— Malawissa ruoka syötiin tyytyväisenä ja sillä selvä. Samaan aikaan Suomessa lasketaan kaloreita! Ja tehdään avokadopastaa, koska se on niin hiton trendikästä.
Annille simppelillä kasvisruualla eläminen oli helpompaa kuin hänen miehelleen, joka oli tottunut smörrebrödiin ja mäkkäriruokaan. Anni oli varttunut Neuvosto-Virossa, jossa ei vielä 80-luvulla herkuteltu hampurilaisilla.
— Kaupassa oli vain sokeria, suolaa ja jauhoja. Jauhelihaa ja banaaneja piti jonottaa. Silti saattoi jäädä ilman, hän muistelee lapsuuttaan.

Anni on aina ihaillut luovuutta ja käsillä tekemistä. Tekemällä oppiminen on ollut hänelle mieluisampaa kuin kirjaviisauden pänttääminen.
Silti hän kannustaa ihmisiä opiskelemaan, sillä ”ei koulutuksesta tietenkään ole mitään haittaa”.
— On kuitenkin hyvä muistaa, että oppia voi myös muilla tavoilla. Tien ei aina tarvitse olla suora, vaan se voi mennä myös näin, hän sanoo ja tekee kädellään siksak-liikettä.
Anniki uskoo, että ihmisestä voi tulla jotain todella upeaa, vaikka hän olisi kadun kasvatti.
— Olen tällainen idealisti. Ja vähän huuhaa, hän sanoo ja nauraa.
Hänen uusin aluevaltauksensa on korujen tekeminen. Annin mielestä napit ovat huomattavasti hienompia kuin arvokkaimmat timantit. Hänen unelmissaan hänet tunnetaan joskus Kouvolassa ”niitä ihania nappikoruja” tekevänä naisena.
Yrittäjyyskin kiinnostaa — kunhan ei tarvitsisi miettiä rahaa.
— Raha tekee kaikesta monimutkaista.

Pahinta, mitä Anni voisi kohdalleen kuvitella, olisi yksinäisyys. Hän muistuttaa, että se on eri asia kuin yksin oleminen, ”mikä on välillä ihanaa”.
Hänestä olisi hienoa, jos kynnys erilaiseen ystävätoimintaan tehtäisiin vielä nykyistä matalammaksi.
Hänen sydäntä raastaa, kun hän näkee vanhuksen menevän yksin kotiinsa. Näky on kohdannut hänet usein Suomessa, mutta ei koskaan Malawissa. Hän ei tiedä, mistä ero johtuu, mutta sillä ei hänen mielestään ole mitään tekemistä köyhyyden tai ihmisten hyvyyden kanssa.
Omaa vanhuuttaan hän visioi näin.
— Olisi ihana olla Marimekon lappumekkoon pukeutunut pullukka mummo, joka leipoo pullaa ja liimailee nappeja. Sellainen mummo, jonka luokse kuka tahansa voisi tulla koska tahansa.


Annin mieleen ovat:
Kirppikset
Sohvasurffailu
Puutarhailu
Blogit
Maailmanmusiikki
Yhteisöllisyys
Kotoilu
Kyläily
Piiiiitkät keskustelut


5 comments:

Nonna said...

Ihana juttu! Kiitos tästä!

Tuula / Oman katon alla said...

Ihana ihana juttu :) Niin lämpöinen kuva tuli sinusta (niinkuin on toki muutenkin tullut). Ihanaa, että olen sinut "nappimummon" tavannut. Toivottavasti taas törmätään! ♥

anni said...

Nonna & Tuula
Kiitos. Artikkeli julkaisitiin paikallisessa lehdessä viime elokuussa. Ihmeen iso juttu oli minulle. Henkilökohtaisia juttuja käydä nyt lehden sivuilla puimaan. Toisaalta, hirmuisen kivaa palautetta tuli! :)

Olen nyt pyrkinyt muutenkin ns. avautumaan: olen SE Anni siletä Taideruukilta ja tässä tarinaa sen pajan takaa...you know! ;)

<3 Kiitos kun käytte täällä!

tarkkasilmä said...

Voi Anni mikä ihana juttu susta on tehty!! <3

anni said...

Hihh..Kiitti. Se oli jotenkin niin hassun-kummallinen tunne, kun juttu julkaistiin. ÄÄK.