Missä?

Apua, missä on mun kuumaliimapistooli? Miten se voi vain hävitä?

Haluais pian päästä väkertelemään, mutta... Grr, kiukututtaa.

Korttitehdas olisi pitänyt jo avata. EI ole avattu, vaikka tänään

aamupäivällä ihan pikkuruisesti testailin väkerryksiäni joulukortteihin/

lahjoihin. Heh, minä joka väitän kovasti etten ole ns. jouluihminen

nautin itseasiassa kovastikin jouluväkertelystä, siis mm. korttien teosta.

Olen siis piilo-jouluihminen? Hah. Tai joulu on vaan se tekosyy päästä

väkertämään? Niin se taitaa olla. Ja kai... kai mä olen vähän.. olkoot.

Toinen APUA, missä on tytsymme toinen toppapuku?

Huppu on tallessa, puku lähtenyt karkuun? Miten voi?

Ja APUA, missä on se mun (Hups, siis meidän) valmis ihana makuuhuone?

Ja se ihana valoisa eteinen valkoisineen rappusineen ja valokuvakokoelmineen?

Ja yläkerran pikku-aula ilman typerää lastulevykaappia? Aargh, miten

inhoankaan sitä! Pystyn sulkemaan silmät ja kuvittelemaan tunnelmallisen

eteisen ja yläkerran vinolla seinällä olevat taulut. Huohhhhhh... *huokailen

ja kovaa* Kuka ne nyt on vienyt? Huohh... kunpa.. kunpa joskus vielä. Kunpa

joskus vielä riittäisi uskoa, että tämä tämänhetkinen kotimme olisi/

voisi olla suhtkoht valmis. Eksyin yks ilta katsomaan vanhoja valokuvia

ja lohduttavaa oli huomata, että vuosi siten ei ollut edes sitä yläkerran

huonetta, missä nyt nukumme. Vaikka sekin on vallan keskeneräinen.

Kunpa huoneessa olisi edes lamppu katossa.. Ok, nyt lopetan tän

kunpa-kunpa-kunpa. Kunpa tajuaisin jo NYT lopettaa!

Mutta kaikesta huolimatta, ihanaa että on koti jonne edelleen on hyvä tunne

tulla, olkoon sitten vaikka niin hiton epäkäytännöllinen, sotkuinen ja

keskeneräinen ja jossa EI ole sitä täydellistä olohuoneen kaappia ja

täydellistä lattianaulakkoa eteiseen. Olkoot! Ja se suurin ihanuus: ihanaa

että on se perhe, joka odottaa mua kotiin! Thanks! Mitä olisinkaan

ilman teitä? Anni vain... nyt olen puoliso ja äiti myös. Onneksi.

* * *

Vielä uudestaan:

ISIT, OLETTE NIIIIIIN TÄRKEITÄ!