Tunnekuohua ja myrskyä (päässä ja sydämessä)

Nonniiin.. Tässä ollaan, ei missään synnytyslaitoksella tms.. Hahah, mitä minä hölömö luulinkaan...  No jokatapauksessa, kaikki ok ellei jopa hyvin vaikka tuskaisestikin. Hypätäänpäs maanantaihin, tiistaihin ja keskiviikkoon!

Ohjelmassa oli: 

• Äitiysklinikalla käynti.
• Lastenklinikalla kirurgin tapaaminen
• Magneettikuvaus
• Neuvola

Lastenklinikalla tapasimme kirurgin, jonka hommaksi tuli suunnitella kanssamme tulevan pojumme ccam leikkausta ja sen ajankohtaa. Samalla lääkäri ei unohtanut mainita että ccam ei välttämättä olekaan se diagnoosi, vaan yksi vaihtoehto vaan - voipi siis olla pahempaakin. 3kk ajan meille on kerrottu VAIN ccam:ista ja sen kehityksestä. Viimeksi vielä 3-viikkoa sitten kasvain oli läpimitaltaan noin 3cm. Kirurgi kirjoitti lähetteen magneettikuvaukseen (seuraavalle päivälle), jonka jälkeen vasta tarkempaa tietoa.

Mietimme mahdollisesti yöksi Helsinkiin jäämistä.

Äitiysklinikalla jutellessaan tämä palleroinen käy itkemään ja ilmaisee ettei jaksa enää. Supistukset ja kipuilut jokapäiväistä tuskaa. Lääkäri ehdottaa mahdollisuutta jäädä osastolle odottamaan huomista magneettikuvausta ja seurantaan. Rauhoituin. Taas ultrattiin ja ultrattiin ja ultrattiin -> löytämättä merkkiäkään kasvaimesta. Toisen lääkärin konsultaatio, sama tulos. Uhh, sitä myllerrystä päässä. Eli 2 lääkärin arviot: JOKO vauvan runsaat liikkeet estävät kasvaimen näkyvyyden, mikä kuulemma hyvin epätodennäköistä (?!?), TAI kasvain kutistunut huomattavasti, TAI hävinnyt kokonaan! JOO, HÄVINNYT KOKONAAN!!!???!!??!!?? Niinkuin aiemmin mainitsin, 3-viikkoa sitten kasvain oli läpimitaltaan 3cm!! Lääkäri ihmeissään, minä vielä enemmän. En tiedä iloitako vai itkeä? Tai uskallanko edes kumpaakaan? Istuimme tovin hiljaisessa autossa ja iso itku tuli taas. Romahdus. Ilo ja suru sekaisin. Pakko oli päästä kotiin, omaan petiin.

Seuraavan päivän magneettikuvaukseen menoa odotimme 2 tuntia. Uhh. Samalla ultrattiin taas - ei mitään! Mitään ei näkynyt taaskaan! Lääkäri jopa ihmetteli, kuka ja milloin meille moinen diagnoosi annettu. Magneettikuvaus oli ahdistava. En meinannut mahtua ison masuni kanssa koneeseen ja paniikinomainen kauhu ahtaassa putkessa kamalaa. Pyysin lääkäriltä edes pientä arviota tuloksesta, ettei millään pystyisi odottamaan seuraavan maanantain kirurgin soittoaikaa. Lääkäri sanoi poikamme keuhojen olevan erinomaiset, eikä pikaisesti katsottuna siellä ole minkäänlaista löydöstä! Uhh, sitä ihmetystä.. Ovella törmäsin kirurgiin joka heti kysyi kuulumisiamme. Oli iloinen ja ihmeissään ja ottaa ma:na yhteyttä. Mutta sanoi: Ihmeitä tapahtuu! Toivokaamme sitä.

Keskiviikon neuvolankäynnillä kävimme läpi tunnekuohua ja myllerrystä ja kestääkö pää.. 

Yhteenveto:

UHH! Onnea, pelkoa, ääripäitä. Voimakkaat supistukset ja kipuilut. Melkein 3 kiloinen ukkeli siellä masussa lyllertää ja kaikki näyttää olevan hyvin! En uskalla ihan iloita, mutta lääkärin soittoaikaa odotellaan ja kovasti.

Eli tässä tämä äityli nyt vaan on ja odottelee, että jotain tapahtuu...

 

 

Ai miten kuvat liittyy postaukseen?

No ei mitenkään!